päivänpositiiviset

Heipä hei!
Nyt on lapsi ollut maailmassa jo yli viikon. Sairaalassa tosin. Mä kerron teille vähän erilaisen synnytystarinan joka on täynnä hoitajien välinpitämättömyyttä ja vanhempien surua. Tarinan opetus olkoot että uskokaa vain sitä äidin vaistoa ja samalla tämä on ensisynnyttjän ja imettäjän toteamus siitä että edes sairaalassa ensisynnyttäjä ei välttämättä saa tarvitsemaansa apua. Joten vaatikaa synnyttäjät, vaatikaa. Hakatkaa ikkunaa, kelloa ja ovia niin paljon kuin jaksatte. Meillä on oikeus saada apua eikä se tee meistä yhtään huonompia, me vasta harjoitellaan.

Lähdettiin 29.5 illalla sairaalaan kun aloin olla kipeä. Luulin että ihan normia kipuilua vaan, mitään aueta vielä. Matkalla polttoja tuli 3min välein ja olin aika huonona. Kun pääsin sairaalaan olin hetken käyrillä kunnes kätilö tuli tutkimaan minut, sillä vauva syketaso oli huono. Hän huusi toisne kätilön paikalla, hänkin tutki minut. Minut käänneettiin kontilleen, sykkeet laski. Lääkäri tuli paikalla, hän tutki minut. Äkkiä saliin, oot 5cm auki. Salissa teho-osasto meiningillä tippaa käteen ja konetta huutaan. Kalvot puhkaistiin, mutta lapsivettä ei ollut. Infektio riski. Epiduraali on mun uus paras kaveri, niin kivan fiiliksen siitä sai vaikka selkäranka narskui inhottavasti kun sitä laitettiin.Puudutteen avulla aukesi paikat nopeasti ja parissa tunnissa pääsi ponnistamaan. Synnytys kesti meiltä 8h 40min, ponnistamiseen meni tuo 40min. Kuulemma hyvin ponnistin vaikka vähän rimakauhussa olinkin lopussa. Tikkejä sain pari, elämäni ekat (y)
Poika syntyi siis 30.5. Synnytyksestä siirryin osastolle yöksi. Ihan mukava hoitsu otti meidät vastaan ja lupaili et aamul katotaan imetys,otteet etc asioita. Aamuvuoro vaihtui ja mun imetys opetus oli hoitajan nopee kommentti et työnnä nänniä vaan suuhun ja näähän näkee sit netistäkin. That´s it, ei muuta.

Päivemmällä siirryttiin Potilashotelliin, mikä on mun elämän isoin virhe ikinä. Kiva hoitsu esitteli meille systeemit ja asetuttiin huoneeseen. Vauvan vointia seurattiin pulssin ja lämmön mittauksella kolme kertaa päivässä, kaikki oli kunnossa joka kerta. Tuli eka yö, vauva itki ja oli nälissään. Pidin rinnalla saamieni ohjeiden mukaisesti, mutta kokoajan mulla oli selittämätön tunne että lapsi ei saa tarpeeksi maitoa. No .. eihän se maito ihan heti sinne tissiin nouse, lastenpolilla kuulinkin että vasta kolmantena päivänä maitoa alkaa nousemaan. Tätä en tiennyt tuolloin yöllä mutta oli vain outo tunne siitä että ei näin.

Kello 00.00 aloitin syöttään lasta. Lapsi imi yhä nälkäsen olosena kun kello oli 1.50. Sylittelin ja yritin rauhoittaa lasta. Vaihdoin rintaa. Lapsi imi ja itki. 2.50 lähdin viemään poikaa yö mittauksille ja kerroin hoitajalle että epäilen että lapsi ei saa tarpeeksi maitoa ja pyysin lisämaitoa. Olin nähnyt kun muutkin äidit olivat sitä saaneet joten ajattelin että tottakai saan sitä myös. Hoitaja sanoi että lapsi vain heruttaa tissiä, kerää maitoa. Ei sillä nälkä ole kun kerran imee. Tyhjin käsin jäin. Ei voinut mitään. Lapsi huusi 00-5.00 kunnes nukahti.

Seuraavana päivänä päästiin kotiin. Lääkärin mukaan lapsi on terve ja hyvinvoiva, labrat olisi seuraavana päivänä. Kotona poika oli hiljainen, mutta niinhän lapsi oli ollut aamusta asti. Yöllä taas makuutin poikaa rinnalla, imi kyllä mutta oli itkuinen ja lopulta ihan täysin fletkuna. Aamulla kun lähdettiin labraan en saanut poikaa kunnolla hereille enkä syömään.

Poika tutkittiin ennen verikokeita. Paino tippunut liikaa, pulssi liian hidas ja olemus lapsella oli väsynyt. Verensokeri mitattiin ja se oli vain 2.2. Meidät siirrettiin äkkiä lasten polille missä otettiin labroja, sydämmen ultra ja aivojen ultra. Kaikki ok. Poika kytkettiin koneeseen joka mittasi sykettä, pulssia ja hengitystoimintoja. Syke ei noussut yli 70 kertaakaan, pahimmillaan käytiin 58 tienoilla. Hoitaja kertoi että holter testi tehdään maanantaina, ennen sitä ei mennä kotiin. Jäimme lasten polille. Pieni vauva piuhoissa, isossa sairaala sängyssä, piippaavien koneiden keskelle.

Ekan illan istuin ja yritin imettää itku kurkussa. Syytin itseäni ja olin hoitajien tavoin täysin epätietoinen siitä mistä tämä johtui. Minulle kerrottiin ettei päästä ihan heti kotiin. Ihan hyvä, pitihän tämmöinen selvittää. Lasta tultiin pällistelemään kauempaa talosta, kukaan ei tiennyt mikä oli vialla. Hoitajat olivat aivan ihania. Sain imetysopetusta mutta poika ei jaksanut imeä. Pulloon ja lypsymaitoon oli tyytyminen. Ei haittaa minua, lapsi tarvii ruokaa eikä mua kiinnosta miten se sitä kitusiinsa saa. Kunhan söi. Lapsi makasi hiljaa sängyssä ja sylissä. Nukkui. Ja minä katselin taulua joka näytti että syketaso oli yhä 62.

Päivät kului. Istuttiin Laurin kanssa parhaimmillaan 9-20 asti pojan sängyn vieressä ja kuunneltiin ja katseltiin sykkeitä jotka oli kokoajan liian matalalla. Alettiin täyttelemään ristikoita, ettei katse menisi kokoajan tauluun joka piippasi kokoajan jotain. Itkin joka aamu, päivä, ilta ja yö. Ei tän näin pitänyt mennä. Kaikki rahat mitä olin säästänyt kivoihin juttuihin vauvaa varten meni sairaalassa oleiluun : parkkiin ja ruokaan. Poika kytkettiin vielä ekg-laitteeseen ja pienessä miehessä oli niin paljon piuhaa ettei ennen ole nähty. 11 piuhaa, laski lapsen isä. Poika ei pissannut, ei kakannut. Olimme Laurin kanssa huolesta kipeitä. Lapsi jaksoi kerran herätä, muuten poika makasi hiljaa sylissä ja tuhisi. Olo oli aika lohduton ja turta. Hoitajat huolehtivat myös minun voinnista ja passittivat kotiin nukkumaan, minun maitoahan poika öisin joi kunhan kävin lypsämässä. Olin kuoleman väsynyt ja on hienoa että hoitajat jaksoivat huolehtia myös minusta/meistä ja siitä miten meillä menee.

Koko kuvio alkoi selventyä erään vanhemman hoitajan astuttua pojan sängyn viereen. Tämä täti totesi heti että tämä lapsi tarvii ruokaa ja nestettä ja vähän äkkiä. Samainen hoitaja sanoi että tämä kaikki voi johtua vain ja ainoastaan myös nälästä ja iski tuplasti muita enemmän maitoa pojan pulloon. Toivo heräsi meissä, tätähän me oltiin epäilty jo aikaa sitten. Voisiko kyse olla vain ravinnosta? Olisiko meidän lapsi terve? Muutos näkyi yhessä yössä. Lapsi heräsi kirjaimellisesti eloon : äänteli, liikkui ja avasi silmänsä. Jatkoimme ruoan lisäämistä ja joka hetki poika voimistui. Sen näki kaikki.

Hoitaja antoi meille hyviä vinkkejä ja hoisi lastamme niin rakkaudella kun vieras ihminen voi lasta hoitaa. Otti pojan oma potilaakseen ja tuli jutulle. Kerroin saamastamme kohtelusta : siitä että pyytämääni lisämaitoa tai imetysapua ei meille koskaan tullut. Hoitaja oli järkyttynyt. Kaikki tämä olisi voitu välttää niin helposti : kunhan Potilashotellissa hoitaja olisi edes kerran katsonut päin kun pyysin apua ja todennut että lapsi ei jaksa imeä rintaa josta ei saa tarpeeksi ruokaa, koska maito ei ollut vielä noussut. Tai sillä että netin tarjoamisen sijaan hoitaja olisi näyttänyt miten imetetään ja huomannut ettei poika jaksanutkaan imeä. MInä en sitä ensi-imettäjänä voinut tietää.

Tänään kun menimme sairaalaan olimme molemmat jännittyneitä. Holter testi olisi käynnissä ja se selvittäisi meille onko pojan sydämmessä kuitenkin jotain vikaa. Puhuimme että otetaan vastaan mitä ikinä sieltä tuleekaan. Astuimme huoneeseen ja tämä hoitajamme oli kylvettänyt pojan ja juuri lopetteli syöttöä. Piuhoja ei ollut kuin muutama, ekg-laite oli viety pois ja hoitaja kertoi että syketaso on nyt pysynyt niin hyvänä ettei holteria tarvita. Lapsen syke ja pulssi oli jopa levossa yli 100, tullessa ei kumpikaan ylittänyt 70. Verensokerit pysyivät jo hyvänä syöttöjen välillä, 4.9 oli arvo 2.5h ruoan jälkeen kun alkutilanne oli 2.2-2.4. Hoitaja kertoi että pääsisimme kotiin ja erikoislääkäri tuli kertomaan että kaikki johtui ravinnonpuutteesta. Hoitajamme sanoi että oli puhunut erikoislääkärin kanssa Potilashotellin tapahtumista ja olivat todenneet että kenenkään ei pitäisi sinne mennä.

Olen todella kiitollinen koko LO1- hoitajille, erityisesti tälle vanhemmalle hoitajalle. Hän kirjaimellisesti pelasti meidän lapsen hengen yhdessä muiden hoitajien kanssa. Hän vain sattui hoksaamaan että lapsi on nälissään, ei sairas. Olen myös kiitollinen siitä että tuo labra-aika sattui olemaan kotiutumista seuraavana päivänä, muuten poika olisi voinut kuolla. Tämä on vain kylmä fakta, meidän poika olisi pahimmillaan voinut olla meidän ilona vain muutamia päiviä. Tänään näimme sossua, siirtelimme Laurin isyyslomaa hänen avulla. Kerroin hänelle hotellista ja hänkin oli syvästi järkyttynyt ja saimme lomakkeen millä pystymme tekemään valituksen. Postitamme sen hetimmiten ja siitä tulee melko rumaa tekstiä.

Me ei voitu tietää, varsinkin kun ihmiset jotka tekevät vastasyntyneiden kanssa työskentelyä työkseen sanovat että kaikki on hyvin. Minä lisäksi hain apua, se jäi saamatta.

Hotellia suositellaan jo neuvolassa mutta me Laurin kanssa ja tämä meidän hoitaja olemme sitä mieltä että sinne ei ole menemistä, ainakaan vauvan kanssa. Onneksi tällä tarinalla on sentään onnellinen loppu ja poika selvisi.

Ensisynyttjätä ja imettäjät ohjeistetaan hakemaan apua. Miksi ihmeessä jos sitä ei edes saada ja ”avuton” ihminen täytetään tyhmillä fraaseilla ja käännytetään pois? Kysyn vain. En halua ajatella miten pahasti koko homma olisi voinut mennä tai kuinka helpolla tämä olisi voitu välttää. Koitan välttää katkeroitumista mutta vihainen olen ja kirjoitan sairaalalle niin kamalan kirjeen heti tänään että ylilääkärikin itkee viikon.

Jo vain, tänään on siis meikäläisten laskettu aika mutta kipeät supistukset alkoivatkin jo perjantai-iltana, säännöllisinä. Kipeää, noin minuutin mittaista supistusta tuli tasesti 5 min välein. Soitin TAYSiin ja sain ohjeen tulla kun kipu on kovaa / tulee verta tai lapsivedet menee. Yön sain nukuttua ihan ok, aamulla supistukset jatkuivat. Soitin uudelleen TAYSiin ja samat ohjeet sain : tule kun et enää kestä, ota panadolia ja käy suihkussa. Kello 12.00 lähdettiin TAYSiin kun kipupiikit olivat kovia. Onneton kun olen en tiennyt mitä se kova supistus edes meinaa, ottasin mielelläni nuo sen hetkiset supparit takaisin.

Päästiin käyrille, supistukset näkyivät selvästi ja kohdunkaula oli auki 1,5cm mutta reuna vielä paksu. Sain TENS-laitteen lelukseni ja sillä heitin selkään, missä kipeät supparit tuntuvat (yhä) pientä sähkäriä ja jäätiin oottelemaan uuteen käyrään pääsyä. Supparia tuli edellen tasasesti ja ne olivat kovempiakin jo, olivat jopa siirtyneet vatsalle. Käyrillä ei mitään merkittävää, edelleen vain 1,5cm auki. Jäätiin vielä odottamaan kolmatta käyrää ja jospa tilanne kohdunkaulalla edistyisi. Käveltiin kätilön kehoituksesta koko tuo kaksi tuntia, sattui saakelisti mutta hammasta purren pitkin poikin käytäviä. Kolmannella kerralla ei edelleen muutosta, käyrä oli vain levottomampi sillä vauva liikkui PALJON. Itse olin väsynyt, turhautunut ja kipeä. Kätilö sanoi että meneillä on pidentynyt latenssivaihe joka voi kestää tunneista jopa päiviin. Kätilö kysyi pärjäisinkö kotona kipujen kanssa, oltiin sovittu miehen kanssa että kotiin mennään jos niin kysytään sillä en halunnut jäädä yksin osastolle, sairaalaan ajaa vain sen 30min ja kotona olo olisi turvallinen ja synnytys voisi edetä nopeammin. Lähdettiin lääkärin tarkastettua käyrä.

Kotona mies kantoi mulle suihkuun jakkaran. Istuskelin lämpimässä suihkussa varmaan puoli tuntia ja join mehua 😀 Panadolia ja lämpöpussia käytin ahkerasti koko illan, supparia tuli ja tuli. Latasin jopa sovelluksen Iphoneen jolla kellotus helpottui, appi näyttää kellonajan milloin supistus alkoi, sen keston ja välin edelliseen minuutteina. Tosi kätsy käytettävä, ”Synnytys poltot” nimellä löytyy. Väsyneenä ja itkuisena nukahdin sohvalle, supistuksiin heräsin. Yöllä olin jo niin poikki että en jaksanut kuin ynistä supistuksen alla. 4.00 menin suihkuun istumaan hetkeksi kun tuntui ettei kipu laukea, panadolia ja lämpöpussia messiin ja peiton kanssa sohvalle jossa sain nukuttua suht hyvin jokusen hetken.

Rahin päällä olen maannut polvillani, kävellyt pitkin pirttiä ja koittanut pysyä liikkeessä. Käytiin anoppilassa piipahtamassa ja käytettiin koira lenkillä. Lantion seudulla tuntuu eniten, varmasti vauva jo vähän alempana mitä eilen ja uskon että aukikin ollaan pikkuisen enemmän. Hengitys supistuksen aikana on hemmetin vaikeaa. Itse meinaan pidättää henkeä ja koitan sitten hengittää rauhassa ja alkaa tuntumaan etten saa ollenkaan happea. Nyt koitan hengittää nenän kautta sisään ja suun kautta ulos ja puhaltaa kovaa esim. verhoa, paperia tms. Koitan myös liikkua supparin aikana sillä paikallaan ollessa kipu tuntuu kovemmalta ja alan sätkiä ja potkia kun en muuta voi. Toinen vaihtoehto on että mies pitää kii, sillä kyllä mua ainaki pelottaa vähän tää touhu. On tämä semmoista tekemistä että ei kuvitella voi. Odotan vaihetta missä puudutteet isketään, kumpa siihen ei menisi päiviä. Mutta kyllä tämä vaihe on muuten perseestä. Syvältä sieltä.

Jäämme katselemaan, puhisemaan ja odottamaan mitä tässä tapahtuu.

Siinäpä ne polttavimmat.
Blogaaja, siis minustako? Onhan mulla joskus ollut kokeilussa blogin kirjoitus mutta kaikki on kaatunut aikaan, jota ei (muka) ole ikinä ollut. Juuri nyt minulla ei muuta olekkaan kun aikaa.

Olen siis 23-vuotias nainen ja odotan juuri esikoistani / esikoistamme jonka pitäisi syntyä tämän viikon sunnuntaina, LA siis 29.5 ja olo on jo sen mukainen. Naimisiin menin viime kesänä, miehen kanssa ollaan … hetkinen …. 7-vuotta (!?) oltu kimpassa elokuussa. Asumme Pirkanmaalla, pienehkössä kerrostalokaksiossa. Alunperinhän minä olen Satakunnasta, Porin tienoilta lähtöisin. Netissä me ollaan tavattu ja 3-vuotta eletty etäsuhteessa. Muutin sitten Pirkanmaalle kun sain opiskelupaikan. Minä olen lähihoitaja ja minulla on vakkaripaikka koulunkäyntiavustajana. Ihan paras duuni. Mies on raksalla vakkarihommissa, suosittelen raksalaista jokaiseen talouteen. Meillä on 3-vuotias sekarotuinen koira, Minni. Juuri nyt meillä on menossa Minnin suhteen ”jääkausi”, pieneksi narttukoiraksi melko dominoiva tapaus. Lisää aiheesta luvassa. Harrastuksia mulla ei pahemmin ole. Kävin salilla, ihan tavotteellista treeniä tein mutta lopetin kun tulin raskaaksi. Se oli ehkä virhe näin jälkiviisana voin sanoa. Tarkoitus olisi elokuussa taas tarttua tankoon ja aloittaa treenit alusta, odotan kyllä innolla vaikka tiedän että luvassa on verta,hikeä ja kyyneliä. Tuleehan sitä sitten puuhailtua kaikenlaista : leivottua, kokkailtua, sisustettua, luettua, katseltua leffoja/netflixiä etc. mutta en lue niitä harrastuksikseni sillä ne ovat satunnaisia tai joka päivisiä asioita. Eipä kai nyt muuta taustaa tarvi kertoa.

Olotila juuri nyt on aika tukala. En ole nukkunut kolmeen yöhön hyvin, näitä raskausmassun iloja. Vatsaa särkee, kivistää, kolottaa, se painaa, se supistaa ja muutenkin se on alkanut hivenen häiritsemään. Pienihän se on, kun jäin äitiyslomalle työkaveri luuli että olen keskiraskauden puolella kun vatsa alkoi näkymään vasta vikalla työviikolla silleen ”kunnolla”. Vikat viikot raastaa, minkäs sille voi. Tämä odottaminen ja tietämättömyydessä elo on kaikista kaameinta. Niin ja tämä hiton tarkka oman kehon tuntemuksien tahaton seuranta. Mistä minä tiedän millaisesta supistuksesta soitella kätilölle tai lähteä sairaalaan? ”Vyömäinen, jatkuva, voimistuva kipu..” ,” kellotat supparia..” , ” kyllä sä sitte huomaat, ei siitä voi erehtyä..”. Jep,jep ja näillä mennään. Olen jokseenkin kontrollifriikki ja tahtoisin tietää kaikki faktat aina tarkalleen niinkuin ne ovat. Inhoan arvailua ja epätiedossa eloa. Nytkin tahtoisin tietää tarkan päivän milloin vauva päättää tulla, kellonajan, mikä on supistus ja koska voin tulla sairaalaan puudutettavaksi. Nyt en osaa kuin tarkkailla kokoajan miltä kehossa tuntuu ja joka ilta sanon miehelle että kohta mennään synnärille, on vaan sellainen ”olo”. Ollaan miehen kanssa molemmat niitä ihmisiä jotka on tasan ja juuri silloin siellä missä pitää ja saadaan kauhee stressi jos niin ei ole. Jos esim. kahvit on sovittu anoppilaan klo 18.oo me soitetaan ovikelloa tasan 18.00. Toisaalta olen myös enemmän sellainen ”ei se oo niin justiinsa..”-tyylinen tekijä, en jaksa viilata pilkkua tai olla ihan turhan tarkka. Tämä näkyy hyvin kokkailuissa, olen kokeilevan keittiön ystävä. Jännä miten voi kaksi niin erilaista piirrettä olla samalla ihmisellä niin hallitsevia.

Ulkona tekee ukkosta. Tiedän sen siitä että mulla alkaa kädet vapista. Lapsesta asti ollut tämmönen kyky, että ennen ukkosta alkaa kädet tärrään. Pienenä ei pysynyt ees mehumuki kädessä kun tärinä oli nii vahvaa, vähän onneks rauhottunut niistä tärinöistä. Taidan keitellä kahvit ja tehdä vähän evästä partsille ja mennä tsiigaileen jokos saatas Pirkanmaallekkin kunnon jytä päälle.